Nivalan historiaa

Nivalan historiasta on tehty ainakin kaksi teosta 1970 -luvulla julkaistu Jaakko Tuulasvarjan kirjoittama Nivala -kirja sekä vuonna 2008 julkaistu Harri Turusen kirjoittama Nivalasta ollaan, toimeen tullaan -kirja.

Seuraavat otteet Nivalan historiasta ovat Jaakko Tuulasvaan kirjoittamasta Nivala -kirjasta.

Jään väistyminen

Vielä 7 000 vuotta sitten Nivalan kohdalla aaltoili meri. Muinais-Päijänteen vedet laskivat Suomenselän poikki Pohjanlahteen Haapajärvellä Autiorannankosken luona. Jään painama maa nousi kuitenkin vähitellen merestä ja maan kallistumisen johdosta tämä suuri sisäjärvi puhkaisi itselleen uuden lasku-uoman Suomenlahteen noin 4 000 vuotta sitten.

Sitä mukaa kun maa kohosi merestä, seurasi ihminen perässä. Tätä tapahtumaa voidaan kartoittaa sieltä täältä Nivalastakin löydettyjen erikoisen näköisten kivien perusteella, joita ihminen on selvästi muovaillut. Aluksi ne herättivät taikauskoista kunnioitusta. Paikkakunnalla sanottiin eräästäkin kiviaseesta, että "sillä jos kirveen hioo, niityn perkkiö ei puita kasva". Nivalan vanhimmat aselöydöt ovat esikeraamiselta kaudelta Konttilan, Pajulan ja Erkkisjärven seutuvilta sekä katiskalöytö Sarjankylästä. Kampakeraamisen ajan varmana asuinpaikkana voidaan pitää Erkkisjärven rantaa Sarjankylän Järvenpäässä.

Metallikausilta ei toistaiseksi ole saatu vielä yhtään näytettä. Ratkaisematta on siten kysymys, onko alueella mahdollisesti ollut kiinteää asutusta tänä aikana.

Kalajokilaakso keskiajalla

Ensimmäisten esi-isiemme saapuessa Suomen niemelle oli Kalajokilaakso täydellistä erämaata. Nivalan alueella oli järviä, joita nyt saa turhaan hakea kartoista. Pidisjärvi oli huomattavasti suurempi kuin nykyään. Vain lappalaisia kierteli näillä seuduilla, josta muistona ovat sellaiset paikannimet kuin Lapinniemi, Lapinvainio ja Lapintuli Valikylässä. Pian he saivat seurakseen noin 800-luvulta lähtien suomalaisia pohjankävijöitä, kainulaisia ja pirkkalaisia, jotka olivat peräisin Satakunnasta. Kainu-sanan sisältävä nimi tavataan Nivalan ja Haapaveden rajalta muodossa Kainuunmaan kallion eli Kainuunkallio. Uusien tulokkaiden joukkoon liittyivät myös sisämaan hämäläiset. Tähän viitannevat nimet Hämehenperukka Karvoskylässä ja useat Hauhonnimet Pidisjärvestä alaspäin. Erityisesti jämsäläisillä mainitaan olleen niittyjä Pidisjärven rannoilla.

Yleisenä toteamuksen voidaan esittää, että jokilaakson keskiaikainen väestö oli enimmäkseen yläsatakuntalaista alkuperää. Myös Suur-Kalajoen lähimpien eteläisten naapuripitäjien alueelta lienee tullut jonkin verran asukkaita. Nivala oli kuitenkin vielä keskiajalla em. etäisten pyyntiemiesten eräaluetta, kunnes vähitellen oman jokilaakson suurseudun asukkaat valtasivat seudun omakseen. Tämä tapahtuma kuvastunee esimerkiksi sellaisissa nimiyhtäläisyyksissä kuin Nivalan Räihänkangas, Räihänneva ja Räihänpuro, joiden esikuvana saattanee olla Kalajoen Etelänkylän Räihälä.

Vakinaisen asutuksen synty

Vakinaisen asutuksen synty 1500- ja 1600- luvuilla

Niihin aikoihin, kun Kalajoesta tuli koko jokilaakson käsittävän itsenäinen hallintopitäjä (1540), oli Nivalassa vain yksi talo. Ensimmäisen säilyneen kymmenysluettelon (1547) mukaan Karsikas- eli Malisjoen varrella asui Lauri Juhonpoika Niva. Perimätiedon mukaan asutuksen alkajana oli Niva-Kaija, joka oli muuttanut tänne poikineen Ylivieskasta. Näin muodostui Nivalan kantatalo, josta myöhempi pitäjä on saanut nimensä. Talo jaettiin v. 1592 veljesten kesken. Entistä kantataloa kutsuttiin tämän jälkeen Jaakolaksi ja toista puoliskoa Knuutiksi. Muut 1500-luvulla perustetut pysyviksi jääneet tilat Kotila, Sorvala ja Malila eli Laakkonen saivat ensimmäiset asukkaansa Savosta.

Seuraavalla vuosisadalla syntyivät Häkkilä, Sarja, Konttila, Jyrkkä, Hiitto, Vähäsarja, Malila, Pirttiperä, Ainasoja ja Harju. Talon jakojen yhteydessä erosi Sorvalasta Karvonen, Jaakolasta Nikumatti ja Knuutista Nivala. Kun vielä Kotilaa jakaantui kolmeen ja Sorvala, Laakkonen ja Sarja kahteen osaan, oli alueella isonvihan alkaessa kaikkiaan 22 taloa. Näin sai alkunsa kylä, jota aluksi kutsuttiin Pidisjärveksi. Jos tarkastellaan nykyistä Nivalan aluetta, on em. talojen joukkoon lisättävä vielä v. 1675 syntyneet Välikylän Ypyän ja Padingin talot, jotka vuosina 1783 ja 1811 annetuilla päätöksillä siirrettiin samoin kuin koko kyläkin Ylivieskasta Pidisjärveen kuuluviksi.

Asutus pysytteli yleensä vesien varsilla. Joet palvelivat tärkeinä kulkuteinä, antoivat tilaisuuden kalastukseen ja niihin voitiin johtaa peltosarkojen väliset ojat. Alkuperäinen viljeslysmuoto oli kaskenpoltto, jonka harjoittamisessa alueelle muuttaneet savolaiset olivat mestareita. Kaskeamiseen viittaavia paikannimiä löytyy runsaasti vanhoista asiakirjoista. Se saa kuitenkin jo 1600-luvulla väistyä peltoviljelyksen ja tervanpolton tieltä. Pidisjärvellä oli vuonna 1608 noin 39 tynnyrinalaa (1 tynnyrinala=0,494 ha) peltoa eli 3 tynnyrinalaa taloa kohti. Viime mainittu luku oli Kalajokilaakson kylistä pienimpiä. Suurin peltoala oli silloin Vilppu Sorvasella, noin 7 tynnyrinalaa. Ohraa viljeltiin säännöllisesti enemmän kuin ruista. Sadot olivat pieniä, jota osoittaa sekin, ettei alueella pitkiin aikoihin ollut kuin yksi vesimylly. Hyvien niittyjen tähden voitiin karjaa pitää varsin runsaasti.

Alkeellisen maatalouden vastapainona olivat varsin tuottoisat sivuelinkeinot metsästys, kalastus ja tervanpoltto. Turkiseläimiä pyydystettiin jo 1500-luvulla niin runsaasti, että oli pakko ajoittain säätää rauhoitusaikoja. Hirvi ja peura olivat mainio lisä ruokavalioon varsinkin ankeina katoaikoina. Susien ja karhujen tappaminen oli lakien mukaan suoranainen velvollisuus. Runsasvetiset joet ja järvet takasivat vielä näihin aikoihin täysin kalan tarpeen.

Tärkeimmäksi sivuelinkeinoksi nousi kuitenkin tervanpoltto. Siihen oli Pidisjärvellä hyvät mahdollisuudet. Alueen läpi virtaava joki tarjosi kesäisin luonnollisen väylän tervatynnyreiden kuljettamiseksi meren rannalle. Kalajoen markkinoilla talonpoika myi tuotteensa kaupunkien, pääasiassa Kokkolan, porvareille ja hankki itselleen tarpeellisia tarvikkeita kuten suolaa ja rautaa. Ennen pitkää tuli tavaksi, että porvari maksoi asiakkaansa kruununverot ja tämä puolestaan suoritti velkansa talonsa tuotteilla. Kun talonpoika kävi kaupungissa, tarjosi porvari hänelle vapaan asunnon ja kestityksen. Kauppias sai täten itselleen vakituisen asiakkaan, joka oli melkein jatkuvasti velassa hänelle. Näin syntyi ns. majamiesjärjestelmä, josta oli seurauksena monia käräjien ratkaistavaksi jätettyjä ikävyyksiä. Niinpä vuonna1695 tuomittiin pidisjärveläinen Antti Juusonpoika Konttila maksamaan kauppias Erasmus Björkmanille yli 100 kuparitaalarin velka vähitellen siten, että hän suorittaisi vuosittain puoli lästiä tervaa, leiviskän voita ja yhden teurasnaudan. Pahimmassa tapauksessa talonpoika saattoi menettää koko talonsa porvarille.

Nivalan kehitys oli päässyt hyvään alkuun. Pitkän aikaa se oli kuitenkin alemmalla tasolla kuin ympäristökylät. Jos tarkastelemme asutusta nykyisten pitäjien puitteissa, niin isonvihan alkaessa Nivala oli Rautiota lukuun ottamatta jokilaakson taloluvultaan pienin kylä. Syynä tähän oli se, että alue asutettiin viimeiseksi. Edellytykset voimaperäiselle elinkeinonharjoitukselle ja uusien talojen perustamiselle olivat kuitenkin erinomaiset. Avara saviperäinen lakeus oli- kirjailija Kyösti Vilkunan sanoja käyttääksemme "kuin pienoispohjalainen Niilinlaakso", jota vuosittain kostuttivat Kalajoen mahtavat tulvat. "Hämäläis-savolais-kainulainen villi sekarotu" kaipasi kuitenkin vielä kesyttämistä, mikä tehtävä tuli kirkon huoleksi.

Seurakuntaelämän alku

Kalajoen kirkkopitäjä

Kalajoki mainitaan ensi kerran itsenäisenä kirkkopitäjänä vuonna 1540. Sen alue käsitti heti alusta pitäen koko jokilaakson eli nykyiset kahdeksan pitäjää. Kappeliseurakuntia perustettiin jo 1600-luvulla useita, mutta omia pappeja niihin alettiin asettaa vasta vuosisadan lopulla. Pidisjärvi ei kuulunut näiden joukkoon. Kyläkunta sai kuitenkin oman kirkon eli saarnahuoneen v. 1682. Perimätiedon mukaan vaatimaton kirkkorakennus sijaitsi Sarparannalla lähellä nykyistä Mantilan taloa. Kirkonkello ripustettiin kahden patsaan väliin ulkosalle pienen katoksen alle. Pidisjärvi tuli kuulumaan noin sadan vuoden ajan (1693-1802) Haapajärven kappelikuntaan ja joutui siten suorittamaan oman osuutensa myös viimemainitun seurakunnan menojen peittämiseksi.

Oman käden oikeutta

Tiedossa ei ole, kuinka usein Kalajoella asuneet kirkkoherran apulaiset ehtivät Pidisjärven takamaille tehtäviään suorittamaan. Nähtävästi kirkon mies oli kuitenkin kylässä varsin harvinainen ilmestys ennen Haapajärven kappelin perustamista. Pidisjärveläiset saivat siis elää omissa oloissaan ilman kirkon ja maallistenkin viranomaisten valvovaa silmää. Oman käden oikeuteen turvauduttiin varsin helposti. Tästä puhuu omaa kieltään vuoden 1633 talvikäräjillä käsitelty juttu, jonka mukaan vanha isäntä Pekka Malinen yhdessä poikansa ja vävynsä kanssa ottivat kiinni talon aitasta tavaroita varastaneen rengin, löivät hänet vihan vimmassa kuoliaaksi iskemällä kukin kirveellä ja puukolla. Ruumis kätkettiin suohon ja löydettiin myöhemmin. Malilan vävy oli tällöin jo kuollut, poika hävinnyt Saksaan sotaan, joten vain vanha isäntä joutui sovittamaan rikoksensa mestauspölkyllä.

Pakanuus ja taikausko rehottavat

Niillä harvalukuisilla tilaisuuksilla ja tehottomalla opetuksella, joita kirkko täällä silloin tällöin järjesti, ei liene paljoakaan ollut vaikutusta kesyttämättömiin talonpoikiin. Pakanalliset uskomukset ja etenkin taikausko rehottivat seudulla varsin vapaasti vielä 1600-luvun lopulla. Tästä osoituksena on Kalajoen huomattavin noitajuttu, jossa pääsyytettynä oli nuori pidisjärveläinen talonemäntä Dordi Juusontytär, Kyösti Erkinpoika Malisen vaimo. Asiaa käsiteltiin oikuedessa 1697-99 Haapajärven kappalaisen Josef Calamniuksen vaatimuksesta. Dordin kertomukset sisälsivät kaikkia niitä yksityiskohtia, jotka olivat tyypillisiä kansainvälisille ja tänne Suomeenkin levinneille noitatarinoille. Sitä paitsi hän puhui niin ristiriitaisesti, että "oikeus ei tiennyt, mitä hänestä oikeastaan pitäisi ajatella" ja vapautti hänet syytteestä pitäen tunnustuksia sairaalloisen mielikuvituksen tuotteena. Elettiin parhaillaan "suurten kuolonvuosien" aikaa, joten ihmisten hermot olivat muutenkin tavallista kireämmällä.

Uudisasutuksen valtavyöry

Uudisasutuksen valtavyöry 1750-1860

Asutuksen laajentumiselle ei ollut mitään mahdollisuuksia ennen 1700-luvun puoliväliä. Kaikki ponnistukset oli suunnattava vanhojen talojen kuntoon saattamiseksi. Normaalia elämänmenoa haittasivat edelleenkin monet vaikeudet: hevosten ja karjan puute, karjarutto, katovuodet sekä 1740-luvulla uusi miehitysaika, pikkuviha. Vuosisadan puolivälistä lähtien alkoi kuitenkin Nivalassa niin voimakas uudisasutustoiminta, että sille tuskin löytyy vertaa muualta Suomesta. Vaikka torppien perustaminenkin oli sallittua vuodesta 1757, ei tämä asumismuoto saanut suosiota vapauteen tottuneen väestön keskuudessa. Sen sijaan asetuttiin mieluummin valtion uudisasukkaaksi laajoille yhteismaille eli takamaille sekä myöhemmin isonjaon yhteydessä syntyneille liikamaille. Myös vanhoja tiloja halottiin ahkerasti.

Isonvihan päättyessä v. 1721 oli Pidisjärvellä ja Välikylässä yhteensä vain 24 taloa. Vuonna 1860 oli Nivalassa yhteensä 229 taloa eli n. 17% koko jokilaakson taloista. Vanhoja taloja halottaessa syntyi 51 uutta tilaa. Kruununuudistustiloja perustettiin 121, mutta halkomisien kautta niiden lukumäärä nousi 154:ään. Kruununuudistustiloista oli kuitenkin 23 tilaa vielä v. 1860 vailla asukasta. Nivalan taloluku lisääntyi siis pääosaltaan valtion harjoittaman asutustoiminnan johdosta. Tilojen perustaminen oli voimakkainta Ruotsin vallan lopulla 1770-luvulta alkaen sekä 1840-luvulla.

Nivalan asutuksen valtavan laajentumisen edellytyksenä oli tietysti voimakas väestön kasvu. Ensimmäinen täsmällinen tieto kappelin väkiluvusta on vuodelta 1805, jolloin alueella asui 1587 henkeä eli 13,1% koko Suur-Kalajoen väestöstä. Sotavuonna 1808 kuoli 139 henkeä, joista kuumetauteihin 63. Syntyneiden lukumäärä samana vuonna oli vain 53. Armeijaan oli komennettu 59 miestä, joista palasi vain 11. Vuonna 1860 oli Nivalassa jo 4 518 henkeä eli 18,8% koko jokilaakson väestöstä. Kun väentiheys Suur-Kalajoen alueella oli v. 1805 3,0 ja v. 1860 5,9 asukasta km²:llä, olivat vastaavat luvut Nivalassa 3,1 ja 8,8. Nivala oli siten vähäisestä alusta lyhyessä ajassa kasvanut väkiluvultaan ja väentiheydeltään jokilaakson kärkialueeksi. Tuskin koko Oulun läänistä löytyi sitä tiheämmin asuttua maalaispitäjää.

Elinkeinoelämän nousu

Väkiluku kasvaa

Syrjäisestä ja vaatimattomasta Pidisjärven erämaaseudusta kehittyi viime vuosisadalla eräs Oulun läänin väkirikkaimpia ja parhaiten viljeltyjä pitäjiä. Se kesti hyvin vertailun Etelä-Pohjanmaan vauraimpien pitäjien kanssa. Melkein silmänkantamattomiin näkyi yhtämittaista peltoa ja niittyä. Kuusi kilometriä leveä Kalajoen keskuslaakso tarjosi lainehtivine viljavainioineen ja hyvin rakennettuine talonpoikaistaloineen mahtavan näyn. Mutta kaiken tämän aikaansaattamiseksi oli tarvittu paljon työtä ja vaivaa.

Maatalouden voimakas laajentuminen

Maatalouden voimakasta laajentumista kuvaa seuraava peltopinta-alojen ja karjamäärien tarkastelu. Pidisjärven 70 talolla oli v. 1793 peltoa 488 tynnyrinalaa eli 6,9 tynn.alaa taloa kohti. Se oli melkein täsmälleen sama kuin koko jokilaakson keskimääräinen luku. Vuonna 1878 oli Nivalan 390 talolla peltoa 5 741 tynnyrinalaa, mikä taloa kohti laskettuna teki 1,5 tynnyrinalaa eli hiukan enemmän kuin koko entisen Suur-Kalajoen alueella keskimäärin. Hevosten lukumäärä oli kasvanut 699:ään ja lehmien 3 247:ään. Nivalasta oli tullut jokilaakson ylivoimaisesti suurin karjapitäjä. Siihen sillä olin laajoine nevoineen ja mataline heinäisine rantoineen aivan luontaiset edellytykset.

Maatalouden voimakkaan nousun tekivät mahdolliseksi käyttöön otetut uudet viljelymenetelmät. Näistä on mainittava ennen kaikkea suoviljely. Ennen täysin arvottomina pidettyjä soita kuivattiin veto-ojilla, pinta revittiin nurin ja poltettiin. Sadot olivat aluksi erinomaisia, kunnes raaka perusmaa paljastui. Tilanteen pelastajaksi tuli tällöin uusi keksintö, suomaiden saveaminen, jolloin niistä saatiin oikeata peltoa. Seuraava edistysaskel oli vuoroviljely, joka alkoi voittaa alaa seudulle ennen ominaisen nelijakoisviljelyksen kustannuksella. Sen teki mahdolliseksi yksinkertainen mainio keksintö, kääntöaura. Paikkakunnalle vuonna 1860 perustetun Jokisaaren maanviljelyskoulun pajassa suunniteltiin ja valmistettiin Hohenheimer-tyyppiä esikuvana pitäen auroja, joita myytiin lähiseudun talonpojille kahden vuoden aikana 19 kappaletta.

Samalla kun peltopinta-ala etenkin soidenkuivatuksen avulla laajeni, lisääntyi myös sen tuotto. Kun 1700-luvun puolivälissä satojyvä arvioitiin kolmeksi, oli se sata vuotta myöhemmin noussut yli neljän. Suuren viljamäärän jauhattamiseksi tarvittiin runsaasti myllyjä. Vuonna 1824 mainitaan Nivalassa olleen 32 vesimyllyä ja peräti 17 muuten jokilaaksossa harvinaisia tuulimyllyjä. Vuonna 1861 rakennettiin yhteinen viljamakasiini, johon koottiin kylvö- ja hätäapuvarasto. Liiallinen peltojen raivaaminen ja viljanviljely kostautui suurten katovuosien aikana, jotka Haapajärven pitäjässä alkoivat jo vuonna 1861. Sen jälkeen oli entistä enemmän kiinnitettävä huomiota heinänviljelyyn ja karjanhoitoon.

Nivalan itsenäistyminen

Nivalan itsenäistyminen alkaa

Runsaan väestönlisäyksen ja voimakkaan uudisasutuksen johdosta oli Pidisjärvestä jo 1700-luvun lopulla tullut eräs Kalajokilaakson suurimmista kylistä. Tällöin kävi ajankohtaiseksi kirkollisen sekä maallisenkin hallinnon uudelleenjärjestäminen. Näin alkoi kehitys, joka johti lopulta Nivalan kirkkoherrakunnan ja kunnan muodostumiseen.

Seurakunnallisten olojen uudistamisen ensimmäisessä vaiheessa Pidisjärvi sai luvan oman papin palkkaamiseen vuonna 1782. Samalla seurakunnan alue laajeni huomattavasti, kun Ylivieskan Välikylän asutusalue liitettiin siihen vuonna 1783. Vuonna 1819 liitettiin seurakuntaan edelleen Ylivieskan Ojalan eli Ojan talo Välikylässä.

Vuoteen 1783 saakka oli Haapajärven kappalaisen hankalana velvollisuutena ollut pitää joka kolmas sunnuntai jumalanpalvelus Pidisjärven pahoin ränsistyneessä saarnahuoneessa. Vuonna 1761 rakennettiin tosin uusi kellotornilla varustettu kirkko, jossa keskikäytävän molemmilla puolilla oli 16 penkkiä, työ tehtiin niin hatarasti, että päivä pilkotti seinänrakojen välistä sisään, Jos eivät eivät työskentelyolosuhteet olleet mitenkään kehuttavat, niin vielä pahempi oli se kolmen peninkulman matka, jonka pappi joutui taivaltamaan yli upottavien soiden tai veneellä ylös ja alas koskia, jotka varsinkin kevään ja syksyn tulva-aikoina olivat suorastaan hengenvaarallisia. Kalajoen kirkkoherra Johannes Salmenius kiinnitti erikoisesti huomiota tähän epäkohtaan vuonna 1766 kuvaillessaan poikansa työtä Haapajärven kappalaisena.

Pidisjärven ensimmäisenä pappina toimi Ylivieskan kappalaisen poika Johannes Simelius (1783-1807). Seurakuntalaiset olivat toivoneet niin hartaasti omaa pappia, että suostuivat maksamaan hänelle kaksi kertaa suuremman viljamäärän (n. 30 tynnyriä) kuin mitä asetus sääti. Uusi sielunpaimen sai heti ensimmäisenä toimintavuotenaan asuttavakseen nopeassa tahdissa ja hätiköidysti rakennetun pappilan, jolle annettiin papin sukunimen mukaan nimeksi Similä. Muutaman vuoden perästä talo alkoi uhkaavasti liikkua jokeen päin, joten se oli pakko Simeliuksen viimeisenä elinvuotena perusteellisesti uusia.

Seurakunnan itsenäistymisen toisessa vaiheessa Pidisjärvestä muodostettiin kappelikunta elokuun 19. päivänä vuonna 1802. Seuraavan vuonna kappelikunta sai arvonsa mukaisen uuden kirkkorakennuksen. Sen suunnittelu oli pantu alulle jo vuonna1795, jolloin kuuluisa kalajokelainen kirkonrakentaja Simon Silven piti kylässä vanhan kirkon tarkastuksen. Sen ei katsottu enää tyydyttävän väkiluvultaan runsaasti lisääntyneen seurakunnan tarpeita, joten Silven laati piirustukset uutta noin tuhat henkeä vetävää Nivalan kirkkoa varten. Työ toteutettiin lopulta taitavan rakennusmestarin, Niilon Koskelan, johdolla. Uusi kellotapuli rakennettiin vuonna 1806. Vuosisadan puolivälissä se oli jo niin huonossa kunnossa, että kansan suussa alkoi kierrellä hokema: "Uskooko Veska, että tapuli kaatuu". Veska oli Felix Gummerus, Pidisjärven kappalaisen poika.

Kirkollisten olojen uudelleen järjestämisen ohella tehostui myös maallinen hallinto. Vuoden 1788 tienoilla jaettiin Kalajoen nimismiespiiri kahtia. Yläpiirin nimismies asui Haapajärvellä, mutta joskus myös Pidisjärvellä. Tämä jako täsmentyi entisestään, kun Kalajoki jaettiin vuonna 1838 virallisesti kahteen kirkkoherrakuntaan ja pitäjään, Kalajokeen ja Haapajärveen.

Huolimatta yhteiskunnan harjoittamasta tehostuneesta valvonnasta, elettiin ainakin Pidisjärvellä Venäjän vallan alussa siveellisessä mielessä eräänlaista rappiokautta. Osasyynä tähän on varmaankin ollut köyhimmän väestönosan toimeentulomahdollisuuksien huonontuminen isonjaon lopettaessa metsänkäyttöön liittyvät tuottoisat elinkeinot. Toisaalta taas ankarat katoajat 1830- ja 1860-luvuilla vaikeuttivat suuresti maanviljelyksen harjoittamista. Monet lähteet antavat viitteitä rappiollisesta elämästä. Vaimot keittivät viinaa ja miehet joivat ja tappelivat. Isännät renkeineen muodostivat partiojoukkoja, jotka terrorisoivat ympäristöä. Nivalan metsärosvot, "puukkojokelaiset", joiden tyyssija oli Maliskylä, tunnettiin koko läänissä.

Siveellisen rappion vastapainona virisi seurakunnassa kuitenkin ennenkuulumattoman voimakas hengellinen elämän. Pidisjärvestä tuli eräs maamme herännäisyyden keskuspaikkoja. Herätyksen sanotaan saaneen alkunsa jo vuoden 1820 vaiheilla, jolloin kappalaisen apulaisena toiminut Matias Woldstedt keräsi ympärilleen kymmenkunta henkilöä käsittäneen heränneiden piirin. Varsinaiseksi joukkoliikkeeksi se muodostui kuitenkin vasta silloin, kun Niilo Kustaa Malmberg siirtyi Pidisjärvelle paheellisesta elämästä syytetyn papin, Alanin, apulaiseksi. Malmbergin asumasta Pirttiperän talosta tuli tärkeä heränneiden kokoontumispaikka. Siellä tapahtui myös Savon ja Pohjanmaan herännäisyyden yhtyminen helluntaina vuonna 1834, kun Malmberg ja Paavo Ruotsalainen kohtasivat toisensa.

Aineellisen hyvinvoinnin kohotessa alettiin kiinnittää entistä enemmän huomiota väestön sivistystason kohottamiseen. Kirkollisen kansanopetuksen täydennykseksi perustettiin jokilaakson eri seurakuntiin ns. Alopaeuksen köyhäinkouluja, jotka aloittivat toimintansa v. 1841.


Teksti: Jaakko Tuulasvaara
Lähde: Nivala -kirja